Minä olen muuttunut.
Ajattelen eri tavalla kuin aikaisemmin. Jokin hengittää minussa, nostaa päätään selkärangassani, enkä tiedä miten suhtautua siihen. Pelkään aikuistuvani, enkä haluaisi astua siihen junaan aivan vielä. Pelkään tulevaisuutta ja maailmaa, kaikesta tutusta erkaantumista. Takerrun menneisyyteeni yhä tiukemmin sitä mukaa, kun se lipuu kauemmaksi. Pelkään niin paljon.
Eniten se näkyy pienissä asioissa. Nauruni uudessa, aaltoilevassa soinnussa. Väsymyksessäni, joka pureutuu luihin ja ytimiin. Alitajuisessa nukketeatterissa, jota esitän muille silloin, kun uupumus ei vie minua täysin. Toivossa, joka lepattaa minussa niinä hetkinä, kun unohdan räpäyttää silmiäni. Hymykuopissa, kesäsateen ropinassa, kellojen tikityksessä ja korkeiden huoneiden ikkunapielissä. Yrityksissä luoda parempi minä.
On niin paljon asioita, jotka saavat sydämeni käpertymään itseensä.
lauantai, 19. toukokuuta 2012
keskiviikko, 25. huhtikuuta 2012
Välisoitto
Viiden kuukauden hiljaiselon jälkeen lienee sopiva hetki kaivaa blogi jälleen esiin unohduksen tomuista. Kevät on tullut, ikäni on kasvanut numerolla ja painoni pysynyt samana kuin aloitushetkellä. Taitaa olla aika ponnistaa uudelleen, vai mitä?
En voi sanoa, että mitään järin uutta olisi tapahtunut. Olen nyt 17-vuotias ja yhteiskunnan epävirallinen väliinputoaja, vailla alaikäisyyden etuja ja 18-vuotiaan tuoreita oikeuksia. Olen nähnyt ravitsemusterapeuttiani vain kerran tai pari, eikä henkilökohtaisessa elämässäni ole tapahtunut mitään läheskään mainitsemisen arvoista. Vähän masentava ajatus, sillä kuukausien vaikenemisen jälkeen voisi odottaa, että edes jotain päräyttävää olisi tapahtunut. Ikävä kyllä olen vain kuluttanut koulunpenkkiä ja harvenevissa määrin nähnyt ihmisiä. Talvi vei mehut.
Nyt säät kuitenkin lämpenevät ja sen mukana lähtevät kaikki tekosyyt. Se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, eikö se niin mennyt?
En voi sanoa, että mitään järin uutta olisi tapahtunut. Olen nyt 17-vuotias ja yhteiskunnan epävirallinen väliinputoaja, vailla alaikäisyyden etuja ja 18-vuotiaan tuoreita oikeuksia. Olen nähnyt ravitsemusterapeuttiani vain kerran tai pari, eikä henkilökohtaisessa elämässäni ole tapahtunut mitään läheskään mainitsemisen arvoista. Vähän masentava ajatus, sillä kuukausien vaikenemisen jälkeen voisi odottaa, että edes jotain päräyttävää olisi tapahtunut. Ikävä kyllä olen vain kuluttanut koulunpenkkiä ja harvenevissa määrin nähnyt ihmisiä. Talvi vei mehut.
Nyt säät kuitenkin lämpenevät ja sen mukana lähtevät kaikki tekosyyt. Se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, eikö se niin mennyt?
perjantai, 4. marraskuuta 2011
Niin mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Ensimmäisiä kertoja siihen törmää jo lapsena. Moraalisesti velvollistetut käsikirjoittajat ymppäävät sen kaikkeen aina elokuvista piirrettyihin. Siitä voi lukea iltapäiväkerhon valistavissa, alle kymmensivuisissa kirjoissa, joissa on värikkäitä eläimiä ja leveitä hymyjä. Sitä opetetaan lapsille jopa koulussa, väännetään rautalangasta ja vahditaan käytöstä asian suhteen.
Sisäinen kauneus on termi, joka aiheuttaa ihmisissä erilaisia reaktioita. Joku on todennut, että se on vain lohdutustermi läskeille, niille, jotka eivät ulkoiseen kauneuteen ole päässeet tutustumaan muualla kuin Cosmopolitanin photoshopatuissa kansissa ja muita kanssaeläjiä kateellisesti katsellessa. Toisaalta taas vedotaan siihen, että ihminen voi olla vaikka kuinka kaunis, hyvännäköinen tai viehättävä tahansa, mutta hän voi olla ruma sisältä. Tämäkin on kiertoilmaisu sanalle kusipää. Tottahan se on, mutta jopa minä olen kohdannut elämäni aikana yhden tosiasian: idioottimaisuus saattaa olla perinnöllistä, muttei ulkonäkökeskeistä. Näppylänaamainen, kuusisataakiloinen, vänkyrähampainen ja perunanenäinen eukko tahi ukko voi olla ihan yhtä paskamainen tyyppi kuin kauneuskilpailujen timmi kestovoittaja.
Enemmän painoon ja ulkonäköön liitettyjä luonnestereotypioita minua kuitenkin ärsyttää sisäisen kauneuden mainostaminen. Muistan, kun solakka, malliksi aikova ystäväni lausahti minulle ehkä kliseisimmät sanat, joita maa päällään kantaa: "Sun täytyy vaan löytää joku, joka ei välitä ulkonäöstä". Sisäistä kauneutta ei mainittu suoraan, mutta sama ajatus kantoi koko toteamusta. En syytä kaveriani, onhan kyseessä näennäisen kannustava tokaisu, jonka kuka tahansa lievästi tunnevammainen perustallaaja voi heittää tukemisen eleenä. Koko lause on kuitenkin täyttä sontaa.
Uskon ihmisiä, kun he sanovat, että persoonallisuus vaikuttaa - etenkin seurustelu- tai säätökumppanin valinnassa. Kaverisuhteiden ja ulkonäön välinen jako on monimutkaisempi, enkä menekään siihen, ainakaan tällä kertaa. Jos tulet kuiten luokseni ja kerrot ummet lammet siitä, kuinka et välitä ulkonäöstä vaan luonne on sinulle se tärkein, katson sinua päästä varpaisiin kulma koholla ja lokeroin sinut tekopyhien ääliöiden alati kasvavaan koulukuntaan. Voi olla totta, että kun haetaan syvempää suhdetta eikä pelkkää yhden illan juttua, persoonallisuudella on tärkeä osansa valinnassa. Eihän kukaan kestä ilkeää nalkuttajaa tai tylsää valittajaa kovin kauaa, ja parisuhteessa se toisesta ihmisestä oikeasti pitäminen tuntuu olevan homman ydin. On kuitenkin puhdasta valehtelua väittää, että luonne olisi ainoa prioriteetti parinvalinnassa.
Ihmisistä kiinnostutaan ensin ulkonäön perusteella. Niin se menee. Nätin naaman tai hyvän perseen vuoksi tullaan, päänsisäisten liikehdintöjen takia joko jäädään tai lähdetään. Ellei pyöritä netin syvissä syövereissä tai vastaavassa avoimessa foorumissa, kukaan ei ajattele: "Huhhuh, on kyllä karmivan näköinen muija... Mutta sillä on varmasti loistavia pop-kulttuurianekdootteja!" ja tule tarjoamaan drinkkiä. Ei kukaan.
Rumalla ja/tai lihavalla voi silti olla rakkauselämä. Ihan eläväinenkin, jopa. En väitäkään, että jokainen parisuhde olisi riippuvainen ulkonäöstä, tai ettei luonteella ole väliä. Sen sijaan väitän, että ne, joiden mukaan ulkonäöllä on suunnilleen yhtä paljon väliä kuin toimiston klemmarimerkillä tai Hannele Laurilla, ovat valehtelijoita. Ja huonoja sellaisia. Tekopyhyys sattuu olemaan piirre, johon tuohdun nopeasti, ja se haiskahtaa kyseisessä väitteessä kauas. Ehkä jossain onkin joku, jonka mielestä mielen puutarha on se vetävin ja sisäinen kauneus muutakin kuin ristiriitaisen onnellista maailmankuvaa maalailevien lastenkirjojen myytti, mutta jokapäiväisessä elämässä näitä tapauksia ei juuri löydy - ja lisäksi veikkaan kyseisen henkilön asuvan veistetyssä luolassa jossain päin Kiinan ylänköjä. Totta on, että toiset ovat pinnallisempia kuin toiset, mutta nollapromillessa ei ajele juuri kukaan.
Tällä tekstillä ei liene enää tässä vaiheessa enää muuta pointtia kuin se, että älkää herranjumala enää hieroko muiden naamoihin sitä ainaista sisäinen kauneus -soopaa. Se on kiistatta kaunis ajatus, mutta ei pahemmin lämmitä.
Sisäinen kauneus on termi, joka aiheuttaa ihmisissä erilaisia reaktioita. Joku on todennut, että se on vain lohdutustermi läskeille, niille, jotka eivät ulkoiseen kauneuteen ole päässeet tutustumaan muualla kuin Cosmopolitanin photoshopatuissa kansissa ja muita kanssaeläjiä kateellisesti katsellessa. Toisaalta taas vedotaan siihen, että ihminen voi olla vaikka kuinka kaunis, hyvännäköinen tai viehättävä tahansa, mutta hän voi olla ruma sisältä. Tämäkin on kiertoilmaisu sanalle kusipää. Tottahan se on, mutta jopa minä olen kohdannut elämäni aikana yhden tosiasian: idioottimaisuus saattaa olla perinnöllistä, muttei ulkonäkökeskeistä. Näppylänaamainen, kuusisataakiloinen, vänkyrähampainen ja perunanenäinen eukko tahi ukko voi olla ihan yhtä paskamainen tyyppi kuin kauneuskilpailujen timmi kestovoittaja.
Enemmän painoon ja ulkonäköön liitettyjä luonnestereotypioita minua kuitenkin ärsyttää sisäisen kauneuden mainostaminen. Muistan, kun solakka, malliksi aikova ystäväni lausahti minulle ehkä kliseisimmät sanat, joita maa päällään kantaa: "Sun täytyy vaan löytää joku, joka ei välitä ulkonäöstä". Sisäistä kauneutta ei mainittu suoraan, mutta sama ajatus kantoi koko toteamusta. En syytä kaveriani, onhan kyseessä näennäisen kannustava tokaisu, jonka kuka tahansa lievästi tunnevammainen perustallaaja voi heittää tukemisen eleenä. Koko lause on kuitenkin täyttä sontaa.
Uskon ihmisiä, kun he sanovat, että persoonallisuus vaikuttaa - etenkin seurustelu- tai säätökumppanin valinnassa. Kaverisuhteiden ja ulkonäön välinen jako on monimutkaisempi, enkä menekään siihen, ainakaan tällä kertaa. Jos tulet kuiten luokseni ja kerrot ummet lammet siitä, kuinka et välitä ulkonäöstä vaan luonne on sinulle se tärkein, katson sinua päästä varpaisiin kulma koholla ja lokeroin sinut tekopyhien ääliöiden alati kasvavaan koulukuntaan. Voi olla totta, että kun haetaan syvempää suhdetta eikä pelkkää yhden illan juttua, persoonallisuudella on tärkeä osansa valinnassa. Eihän kukaan kestä ilkeää nalkuttajaa tai tylsää valittajaa kovin kauaa, ja parisuhteessa se toisesta ihmisestä oikeasti pitäminen tuntuu olevan homman ydin. On kuitenkin puhdasta valehtelua väittää, että luonne olisi ainoa prioriteetti parinvalinnassa.
Ihmisistä kiinnostutaan ensin ulkonäön perusteella. Niin se menee. Nätin naaman tai hyvän perseen vuoksi tullaan, päänsisäisten liikehdintöjen takia joko jäädään tai lähdetään. Ellei pyöritä netin syvissä syövereissä tai vastaavassa avoimessa foorumissa, kukaan ei ajattele: "Huhhuh, on kyllä karmivan näköinen muija... Mutta sillä on varmasti loistavia pop-kulttuurianekdootteja!" ja tule tarjoamaan drinkkiä. Ei kukaan.
Rumalla ja/tai lihavalla voi silti olla rakkauselämä. Ihan eläväinenkin, jopa. En väitäkään, että jokainen parisuhde olisi riippuvainen ulkonäöstä, tai ettei luonteella ole väliä. Sen sijaan väitän, että ne, joiden mukaan ulkonäöllä on suunnilleen yhtä paljon väliä kuin toimiston klemmarimerkillä tai Hannele Laurilla, ovat valehtelijoita. Ja huonoja sellaisia. Tekopyhyys sattuu olemaan piirre, johon tuohdun nopeasti, ja se haiskahtaa kyseisessä väitteessä kauas. Ehkä jossain onkin joku, jonka mielestä mielen puutarha on se vetävin ja sisäinen kauneus muutakin kuin ristiriitaisen onnellista maailmankuvaa maalailevien lastenkirjojen myytti, mutta jokapäiväisessä elämässä näitä tapauksia ei juuri löydy - ja lisäksi veikkaan kyseisen henkilön asuvan veistetyssä luolassa jossain päin Kiinan ylänköjä. Totta on, että toiset ovat pinnallisempia kuin toiset, mutta nollapromillessa ei ajele juuri kukaan.
Tällä tekstillä ei liene enää tässä vaiheessa enää muuta pointtia kuin se, että älkää herranjumala enää hieroko muiden naamoihin sitä ainaista sisäinen kauneus -soopaa. Se on kiistatta kaunis ajatus, mutta ei pahemmin lämmitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)